Päästyään kotiin Aino vihdoin murtui. Tänne asti hän oli jaksanut. Puhelu Artun kanssa oli tapahtunut jossain toisessa elämässä. Aino oli kuullut veljensä ääneen ja kertonut tälle tosiasioita. Artun tultua kotiin kumpikaan sisaruksista ei ollut koskenut toisiinsa. Lähes kaikki tunteet oli tarkoitettu jaettaviksi, mutta viha ei kuulunut niihin. Ei ainakaan tällainen viha. He olivat katsoneet toisiaan sanattomina silmiin, Arttu oli nyökännyt ja poistunut sitten.
-Aino! Aino rakas! Mikä on hätänä?
Äiti! Äiti tuli paikalle ja Aino lysähti tämän käsivarsille, nyyhkytti niin rajusti, että hänen koko raskauden paisuttama kehonsa tärisi.
-Mä en.. en pysty,
Aino mutisi ja yritti saada rajua itkuaan tasaantumaan.
-Ota hetki. Ihan rauhassa Aino. Mennään istumaan.
Aino hengähti muutaman kerran syvään, pyyhkäisi poskensa kuiviksi ja nosti sitten päänsä.
-Ei, mä en halua istua.
-Mä olen hirvittävän huolissani Aino. Onko Pyrylle tapahtunut jotain?
-Pyrylle? Tapahtunut jotain? Kai sen niinkin voi sanoa.
Viha ja halveksunta ilmestyivät Ainon silmiin ja Amandan sisikunta kylmeni.
-Se ja Mira. Elisabeth ei ole Artun lapsi.
-Mitä?!
Amanda kokosi itsensä salamana.
-Aino, tämä ei ole SINUN vikasi. Et ajattele hetkeäkään niin. Lupaa se minulle.
Äidin äänessä oli käskevä sävy ja Aino nyökäytti päätään.
-Me selviämme kyllä. Sinä, minä, Arttu ja lapset. Me selviämme. Kaikesta on selvitty tätä ennen ja selvitään nytkin.
-Mä olen niin onnellinen, että sulla ja isällä oli niin hyvä ja onnellisen suhde, että siihen ei mahtunut kolmansia pyöriä,
Aino sanoi arvostavasti. Se oli piikki Amandan sydämeen.
-Niin. Niin. Me-menehän kylpyyn Aino. Minä teen sillä välin kaakaota meille.
-Kiitos äiti. Kiitos kaikesta.
Aino päätti ottaa kunnon kasvonaamion kylpiessään.
Hänen silmänsä olivat turvonneet ja kipeät kaikesta itkemisestä. Aino tiesi varmaksi, että hän itkisi toki vielä, paljonkin, mutta nyt hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Oli suojeltava lapsi, joka hänen sisällään kasvoi. Aino ei voisi murtua ja menettää pienokaistaan tämän isän aiheuttamien mielenkuohujen vuoksi.
Aino ja Amanda olivat pian kuin pyörremyrsky, joka pyyhälsi Gordeliansaaren talon ylitse. Ainon oli saatava positiivista tekemistä, joten he laittoivat talon värikartan uusiksi ja siitä tuli hyvin iloisen keltainen. Aino tuumi äidilleen, että talo oli heille aivan liian iso ja he tarvitsisivat pienemmän. Tästä innostuneena he alkoivat ottaa asioista selvää ja suunnitella tulevaa. Tämä kaikki auttoi Ainoa selviämään. Talon purku ja uuden rakentaminen saisivat kuitenkin odottaa lapsen syntymän yli, naiset päättivät.
-Anteeksi, että en päässyt tulemaan aikaisemmin,
Aarre sanoi ja halasi siskoaan pitkään.
-Miten sä olet voinut,
hän kysyi huolestuneena.
Aino oli hetken hiljaa.
-Verrattain hyvin. Olosuhteisiin nähden.
-Mä huomaan, että te ootte äidin kanssa laittaneet tuulemaan täällä talossa.
-Meillä on suunnitelmia, paljonkin. Niihin liittyy tämän talon purkaminen ja uuden rakennuttaminen.
Aarteen sydän vähän käpertyi ajatuksesta, että hänen lapsuudenkotinsa lyötäisiin maan tasalle, mutta hän viisaasti piti mielipiteensä omanaan.
-Sehän kuulostaa hyvältä.
Samassa Aino nosti kätensä vatsansa päälle.
-Potkiiko se?
-Haluatko kokeilla?
-Nyt ei tunnu mitään. Ei kun.. odotas. Siinä! Oho, poika on vahva!
-Oletko sä sitä mieltä, että sieltä on tulossa poika?
-Etkö sä ole ottanut asiasta selvää?
-En mä ole halunnut. Se on ihan sama kumpi sieltä tulee, kunhan tulee.
Sisarukset siirtyivät sohvalle istumaan ja Aino ähkien hieroi selkäänsä. Aarretta suututti. Hän oli Pyrylle niin hirvittävän vihainen. Mies oli selvittänyt missä tämä ja Mira nyt asuivat, mutta tämän kyseisen tiedon hän oli pitänyt toistaiseksi visusti itsellään. Avioerojen oikeudenkäynnit olivat olleet nopeita ja tuomarit olivat Ainon ottamien valokuvien johdosta määränneet Artun lapset isälleen ja Ainon syntymättömän lapsen äidilleen.
-Milloin on laskettu aika?
-Ihan liian pian,
Aino naurahti.
-Menetkö... menetkö sä yksin,
Aarre kysyi varovasti.
-Äiti lupasi tulla mukaan sairaalaan,
Aino vastasi.
**********
Ei mennyt kuin viikko ja Aino oli supistusten kourissa.
Amanda otti nopeasti ohjat käsiinsä ja toimitti heidät molemmat sairaalalle.
-Kaikki menee hyvin, älä pelkää,
Amanda sanoi rauhoittavasti hieman vauhkon oloiselle tyttärelleen.
-Antakaa mun nähdä mun poika,
Aino anoi ja kohotti päätään.
-Rouva on hyvä ja rauhoittuu hetkeksi. Ei tämä vie enää kauaa.
-Neiti,
Aino korjasi hajamielisesti.
Eemeli. Hänen poikansa. Aino katsoi pienen pieniä varpaita, jotka heiluivat sairaalan läpinäkyvässä muovikehdossa. Eemeli. Hänen poikansa.
**********
Tässä osassa tapahtui paljon. Ainon raskaus oli niin loppumetreillä, kun kuvasin hänen avioliittonsa viimeisiä hetkiä, että tuli kiire saada tarpeeksi kuvia kasaan, jotta tarina näyttäisi edes kutakuinkin sujuvasti etenevältä =D Seuraava sukupolvi on nyt täten syntynyt ja pojan nimeksi tuli Eemeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti